Kioto ja Nagoya – mitä jäi käteen?

2 touko

Nyt kun on taas ehtinyt kotoutua Suomeen ja alkanut vähitellen tottua siihen, että illalla tulee pimeää vasta yhdeksän jälkeen, voi vielä pusertaa aivoistaan ulos ne viimeiset matkan jäljiltä päähän jääneet ajatukset ennen kuin ne katoavat lopullisesti muiden mietteiden tieltä. Ajattelin hieman pohtia sitä, millainen vaikutelma minulle jäi matkan perusteella Kiotosta ja Nagoyasta, eli kaupungeista joissa en ollut aikaisemmin vieraillut. Mielipiteeni tai tuntemukseni Tokiosta eivät reissun aikana juurikaan muuttuneet. Se on monella tapaa kiinnostava kaupunki, joka kuitenkin tuntuu tavallaan vaikeasti valloitettavalta ja käsitettävältä. Kun metro- ja junamatkat kaupungin sisällä kestävät ikuisuuden ja monet kaupunginosat tuntuvat olevan aivan oma maailmansa, kaupungista jää helposti pirstaleinen kuva. Kohtalaisen muuttumattomaan mielipiteeni vaikutti varmasti osaltaan sekin, että kävimme Tokiossa pitkälti samoilla mestoilla, joilla olin jo aiemmin päässyt käymään. Kiotosta ja Nagoyasta pääsin muodostamaan aivan tuoreet mielipiteet, kun minulla ei edes ollut juuri ennakko-oletuksia paikkojen suhteen.

Shibuyan hoodsit ovat kai ikonisinta suurkaupunki-Tokiota

Shibuyan hoodsit ovat kai ikonisinta suurkaupunki-Tokiota

Yksi hyvä tapa vertailla kaupunkeja on tarkastella niitä niiden metro- ja junaverkkojen kautta. Tokiossa tottui siihen, että kaikki raiteella X pysähtyvät junat menevät tasan yhteen paikkaan, joten haluttuun päämärään pääsee hyppäämällä seuraavaan raiteelle saapuneeseen junaan. Kiotossa meininki muistutti enemmän Helsingin paikallisjunia: junia sai odotella ja odotella, ja samalle raiteelle pysähtyvät kaiken maailman limited expressit ja sub expressit, joista pitää aina tarkistaa onko meillä edes oikeutta mennä ko. juniin ja vievätkö ne sille asemalle jolle yritämme päästä. Nagoyassa piti samaan tapaan olla hieman tarkkana junien kanssa, eikä meille koskaan selvinnyt, mihin juniin meillä olisi matkalippujemme kanssa ollut oikeus mennä.

Tokionkin metrossa oli välillä väljää

Tokionkin metrossa oli välillä väljää

Kiotossa oli muutenkin jollain tapaa vähän ”pikkukaupungin” tuntua, vaikka siellä asuu noin 1,5 miljoonaa ihmistä. En tiedä johtuiko pikkukaupunkimainen vaikutelma siitä, ettemme ikinä löytäneet kovimmille menomestoille kaikelta temppelien kiertämiseltämme, vai siitä että Kiotosta puuttuvat pitkälti sellaiset korkeat rakennukset, jotka saavat Tokion tai vaikkapa Nagoyan tuntumaan välittömästi suurilta. Tykkäsimme kovasti erilaisista temppeleistä ja luontokohteista jotka löytyivät Kiotosta ja sen lähistöltä. Itse kaupungista emme kuitenkaan onnistuneet löytäneet mitään kovin kiintoisaa. Lonely Planetin kauniiksi mainostama Ponto-chon katu tuntui feikiltä ja oli täynnä turisteja, ja kalliiden ostoskeskusten lisäksi hostellimme läheiseltä, historialliselta Gionin alueelta löytyi lähinnä host- ja hostess -baareja, jotka toivat iltakävelyihin aika epämääräisen fiiliksen. Ennen alue oli geishojen valtakuntaa, joten hostess-paikat ovat ihan luonnollinen jatkumo perinteelle. Kohtalaisen arveluttavia ne silti olivat. Arvostimme siis lopulta enemmän Kioton historiallista puolta, emme niinkään kyseistä kaupunkia kaupunkina.

Kiotossa oli paljon kuvauksellisia maisemia - ainakin jos osasi rajata kuvan oikein

Kiotossa oli paljon kuvauksellisia maisemia – ainakin jos osasi rajata kuvan oikein

Nagoyaan päästessämme kontrasti Kiotoon verrattuna oli suuri. Vaikka junien käyttö tuntui pitkälti samalta kuin Kiotossa, oli tunnelma kaupungilla kävellessä aivan toinen. Sakaen kaupunginosa tuntui eloisammalta ja suurkaupunkimaisemmalta kuin Kioto ikinä. Tämä on tietysti ihan loogista, sillä Nagoya on Kiotoa suurempi: kaupungissa asuu 2,3 miljoonaa asukasta, ja sen metropolialueella yli 8 miljoonaa. Tavallaan Nagoya tuntui olevan jossain Tokion ja Kioton välimaastossa: elämää ja tekemistä kyllä löytyy, mutta pitää vähän tietää, mistä niitä etsiä. Vaikutelmamme Nagoyasta jäi kuitenkin lopulta hyvin pintapuoliseksi, koska ehdimme oleilla kaupungissa vain kolme yötä, eikä meillä ollut etukäteen juuri mitään tietoja koko kaupungista.

Kiotostakin tiesimme aika vähän ennen sinne menoa, mikä varmasti vähän vaikutti siihen, millaista siellä oli hengata. Luulen hieman, että yksi asia joka saa Tokion tuntumaan niin suurelta ja monipuoliselta ovat kaikki ne ennakkotiedot ja odotukset, joita kaupunkiin on ehtinyt liittää. Kun tietää jo etukäteen, miten paljon tekemistä kaupungista löytyy, ja suunnittelee tarkkaan missä kaikkialla pitäisi ehtiä käydä ennen kuin aika loppuu, jää helposti vaikutelma ettei kaikkea millään ehdi ja että kaupunki on tosiaan mahdottoman suuri. Kioto ja Nagoya tuntuivat osaltaan helpomminlähestyttäviltä, mutta toisaalta myös ehkä hieman ”tylsiltä”, koska emme tienneet miten monipuolisia ne ehkä voisivat olla. Ei sillä että meille olisi oikeasti missään välissä ehtinyt tulla tylsää tai tekemisenpuutetta, mutta matkustaminen tuntui kyllä erilaiselta kun yhdessä kaupungissa oli selkeä (ja pitkä) lista mitä kaikkea pitää yrittää ehtiä, ja toisissa mentiin enemmän fiilispohjalta.

Siellä se Nagoya nyt on. Tai ainakin Sakae.

Siellä se Nagoya nyt on. Tai ainakin Sakae.

Jos vielä joskus tulevaisuudessa lähden joskus Japaniin, luulen että haluaisin itse panostaa kaupunkien sijaan luontoon ja maaseutuun. Kuraman ja Enoshiman kaltaiset paikat tekivät minuun tällä reissulla ehdottomasti suurimman vaikutuksen, ja sellaista olisi hauska päästä kokemaan lisääkin.

Nälästä huolimatta Kurama kosketti

Nälästä huolimatta Kurama kosketti

Tietty pikkupaikoissa kiertely vaatisi vähän erilaista kielitaitoa ja extreme-henkeä kuin minulta tällä hetkellä löytyy, mutta shoppailua ja muutamia yksittäisiä kohteita lukuunottamatta minulla ei ole mitään palavaa hinkua päästä takaisin niin Tokioon, Kiotoon kuin Nagoyaankaan. Ei sillä etten kaupungeista olisi pitänyt, niistä mikään ei vain saanut minua tuntemaan samanlaisia Tunteita kuin Soul aikanaan. Toisaalta en tiedä, voiko mikään kaupunki koskaan yltää omalla kohdallani enää samaan muutenkaan…

– Maija

Mainokset

Extreme packingu!

1 touko

Maanantaiaamu käynnistyi eilisen illan jälkeen vähän hitaasti. Aikeenamme oli tehdä vierailu Nagoyan linnaan, mutta ennen sitä oli pakattava. Minä ja Wolf järkeilimme asian niin, että aamulla suoritettu tavaroiden kasaaminen vähentää stressiä yli 9000 prosenttia, kun koko päivää ei tarvitse murehtia, mahtuvatko tavarat laukkuihin vai eivät. Aloitimme siis pienessä hostellihuoneessa todellisen extreme-pakkaamisen, kun tavarat piti järjestellä laukkuihin jotenkin järkevästi ja tehokkaasti.

image

image

Opimme pakkaamisen lomassa kaikenlaista hienoa, kuten sen että Wolf oli ostanut matkan aikana lähes 20 kännykkäkorua, ja melkein saman verran pokkareita. Itse en päässyt levittämään kaikkia ostoksiani ympäriinsä, sillä painovoima oli tehnyt osan pakkaamisesta puolestani. Pystyssä seisoneessa laukussa tavarat olivat painuneet sen verran kasaan, että yläreunaan ilmestyneeseen tyhjään tilaan sain kivasti mahtumaan Nagoyassa tekemäni ostokset. Kerrankin joku meni vahingossa hyvin!

Voisi kuvitella pakkaamisen olevan jotenkin haikeaa, mutta meillä se oli kyllä lähinnä täynnä kiroilua ja ihmettelyä siitä, miten paljon tavaraa sitä onkaan taas onnistunut hamstraamaan.

Puoli kahden maissa pääsimme lähtemään kohti Nagoyan linnaa. Harmi että olin ehtinyt pakata hellevaatteeni jo pois, sillä suorassa auringonpaisteessa oli suorastaan kuuma. Lämpötila oli päivällä varmaan 22-24 asteen paikkeilla. Japanilaisille tämä on vielä kevättä, mutta meille ilma tuntui täydeltä kesältä. Paikoin tuntui suorastaan tuskaiselta, joten ensimmäinen paikka jossa linnalla vierailimme oli juoma-automaatti. Linnan alueelle oli pääsymaksu, jolla pääsee sekä puistoon että linnarakennukseen.

image

image

image

image

Alkuperäinen Nagoyan linna tosin tuhoutui pommituksissa toisen maailmansodan aikana, ja linnan alueella ovat uudelleenrakennustyöt yhä kesken. Ulkoisesti linnaa muistuttava rakennus oli sisältä linnasta kertova museo, ei niinkään tarkka replika alkuperäisen linnan sisätiloista.

image

image

image

image

image

image

Loputon portaiden kipuaminen ja sinänsä kauniiden seinä- ja liukuovimaalausten tuijottelu alkoi puuduttaa melko nopeasti, eikä miljoonan turistin kanssa sisätiloissa hengaaminen ollut erityisen miellyttävää. Ruuhkaisemmillakin temppeleillä saa sentään olla raittiissa ulkoilmassa, ahtaassa museossa tilanne oli vähän toinen. Kuuma sää ja edellisillasta johtuva väsymys vaikuttivat myös omaan kisakuntooni aika lailla.

image

Eniten hilpeyttä linnavierailumme aikana herättivät kultaiset ”delfiinit”, jotka ovat jonkinlainen Nagoyan tunnus. Delfiinin sijaan ne kuitenkin näyttävät kaloilta suomuineen kaikkineen, ja niiden suut eivät muistuta oikein mitään järkevää eläintä. Sitä paitsi ne olivat ihan tajuttoman rumia. Miten kännissä pitää olla, että kuvittelee delfiinin näyttävän tuolta? Näistä ympäriinsä ripotelluista maskottidelfiineistä riitti sitten hupia pitkin loppupäivää, kun niillä varustettuja kylttejä löytyi jopa juna-aseman vessasta.

image

image

Linna ja sen puisto sulkeutuivat neljän maissa. Olimme kulkemassa kohti portteja, kun takaamme alkoi kuulua rummun paukutusta, ja äkkiä joku huusi meille kovaäänisesti jotain. Käännyimme ympäri, ja näimme takanamme noin viiden hengen seurueen perinnepukeutuneita, jossain linnan alueella pidetyssä näytöksessä olleita miehiä. Siirryimme kovasti nauraen syrjään heidän tieltään, ja hekin nauroivat meidän reaktiollemme aika tavalla.

Helteessä ja linnamuseossa hengailu oli tehnyt tehtävänsä, ja riuduimme jälleen kerran nälän kourissa. Päätimme matkustaa metrolla Meiji koeniin, josta ainakin aseman nimestä päätellen piti löytyä puisto. Niin löytyikin, mutta muutoin paikka näytti autiolta. Hetken pyörimisen jälkeen koimme kuitenkin herkän jälleennäkemisen K-konbinin kanssa, ja mätimme ostoskorit täyteen piknikherkkuja.

image

image

Ruokailun jälkeen oli kertakaikkiaan eheytynyt olo, ja maailma näytti paljon valoisammalta. Puistossa alkoi kuitenkin jossain vaiheessa tulla hieman viileä, joten oli taas aika siirtyä uusiin maisemiin. Meillä oli jotain hämärää tietoa siitä, että Nagoyan juna-aseman alta löytyy ostoskeskus tai pari, ja lähdimme tuhlaamaan viimeisiä jenejämme.

2013-04-29 18.53.16

2013-04-29 18.27.58

 

2013-04-29 19.09.09

Ostoskeskuksesta löytyi Aalto-niminen sisustus- ja pientavarakauppa, Olohuone-niminen vaatekauppa sekä hämmentäviä, pyllistäviä kumartavia mallinukkeja sisältänyt housukauppa. Myöhemmin näimme vielä telkkarista saman housupuljun mainoksen, jossa tuollainen ylävartaloton jalkapari tanssahteli riemukkaasti.

Tuliaisia tai mitään muutakaan löytyi lopulta aika vähän, joten päätimme käydä, Nagoyan juna-asemalla tarkistamassa, miten parhaiten pääsisimme lentokentälle. Aseman info oli kuitenkin jo kiinni, eikä aseman lähinnä kanjeilla kirjoitetuista junakartoista ollut mitään hyötyä. Meillä oli asemalta poistuessamme enemmän kysymyksiä kuin sinne mennessämme, ja stressi tunki pintaan, vaikka yritimme ajatella että googlaamalla kaikki selviää. Jatkoimme harhailua aseman lähistöllä, ja löysimme Meitetsu linen pääaseman. Niin tosiaan, etsimme äsken tietoa JR linesin asemalta, vaikka lentokentälle kulkee paikallinen Meitetsu line.

Ajattelimme, että nyt kaikki varmasti selviää, mutta asemalta löytyneet kartat sekoittivat päätämme vielä lisää. Eri junareiteillä ei ollut mitään nimiä, ja yhdestä kartasta päättelimme, että meidän täytyy vaihtaa junaa kerran päästäksemme Kanayamasta lentokentälle. Toisen pysäkkikaavion mukaan näytti kuitenkin selvästi siltä, että Kanayamasta pääsisi kentälle suoralla yhteydellä. Mitäs persettä tämä nyt meinaa, Meitetsu line?????

Tunnelma alkoi muuttua kohtalaisen stressaantuneeksi junamatkoja ja check-inejä miettiessä, mutta onneksi kohtasimme kriisin kuin sivistyneet aikuiset. Toisin sanoen pidimme Wolfin kanssa vähän huutokilpailua keskellä katua, kunnes pääsimme pureutumaan tuskan ytimeen ja osasimme pian jo nauraakin asialle. Annasta oli varmaan tosi hienoa seurata tätäkin showta…. Onneksi pääsimme zeniytymään viimeistään kadulla soittaneiden muusikoiden tahdissa. Useampikin aloitteleva soittaja esitti kadun varressa omia kappaleitaan, ja jäimme useamman biisin ajaksi kuuntelemaan erästä megasöpöä kitaratyttöä.

image

Soittonsa lopuksi kyseinen kitaristi tuli jakamaan katsojille flaikkujaan, ja kaiken söpöyden päälle vielä kumarsi kiitokseksi kaikki parikymmentä katsojaa läpi yksitellen. Meiltä hän vielä kysyi, mistä olimme tulleet, ja kehotti seuraamaan Facebookissa hänen musiikkkprofiiliaan. Nyt kyllä vähän harmittaa, etten ole itse siellä Facebookissa. Flaikusta selvisi, että tytön taiteilijanimi on U., ja että tämä on vasta 21-vuotias. Aawwwww.

Söpöysyliannostuksen jälkeen iltakävelyn seuraava etappi oli Mister donut, jonka ajattelimme olevan hyvä tapa jättää hyvästit japanilaisille kahviloille ja leivonnaisille. Vähän oli kyllä huono veto, koska donitsit eivät olleet erityisen hyviä ja söimme niitä liikaa. En edes tiennyt, että sellainen on mahdollista.

image

Donitseista hieman huonovointisina siirryimme lopulta junalla Kanayaman asemalle, josta tarkistimme aamuisten lentokenttäjunien aikataulut ja päätimme pyrkiä 06:35 lähtevään junaan. Jos olisimme olleet fiksuja, olisimme siis suunnanneet nukkumaan heti hostellille saavutuamme. Päätimme kuitenkin vielä hengata hetken oleskeluhuoneessa, jakaa ottamiamme purikurakuvia kaikkien kolmen kesken, ja nauttia ostamani vesimelonin makuisen ramune-limpparin.

image

Oikeastaan ramunella viitataan enemmän pulloon kuin sen sisältämään juomaan. Pullon suulla oleva lasikuula pitää ensin työntää korkin avulla alas, ja sen jälkeen juoma pitää osata nauttia tietyllä tavalla, ettei kuula tuki pullon suuta. Ilmeisesti pullo oli hölskynyt repussani aika reippaasti, sillä Wolfin suorittaessa avausoperaatiotaan pullo roiskautti osan sisällöstään minun päälleni. Onneksi keittiöstä löytyi rättejä.

Loppuun vielä parit kivat purikurat matkan varrelta. Kiotosta ja Nagoyasta otetut kuvat olivat tässä vaiheessa jo kasseissa pakattuina.

image

image

image

 

Seuraavana päivänä matka vei jo Suomeen, johon olemmekin ehtineet kivasti kotiutua kaikki tahoillamme. Jotain mietintöjä ja kuvia jäi vielä puhelimen uumeniin, eli julkaisen niitä täällä lähiaikoina.

Mawaru mawaru mawaru

1 touko

Sunnuntai koitti kauniina ja aurinkoisena, vaikka sitä ei hostellin sisätiloissa vallitsevasta jätäävästä kylmyydestä olisikaan voinut arvata. Hyvästä säästä huolimatta päätimme viettää osan päivästä sisätiloissa toteuttaen miehekkään haaveemme päästä käymään Nagoyan tiedemuseossa, koska se on maanantaisin suljettu. Kartasta näimme, että museo sijaitsee lähellä Sakaeta, eli kävelymatkan päässä. Lähdimme siis matkaan.

Museota ei ollut erityisen vaikea löytää, sillä tarpeeksi lähelle päästyämme kaduilta löytyi kylttejä, ja lopulta itse museorakennus ja sen pihalta löytyvät omituiset härvelit alkoivat näkyä. Tuli heti mieleen lapsuus ja matkat Heurekaan, jonka pihalla seisoo huijauskuutio. Nagoyan tiedemuseo valtavan planetaariopallonsa ja pihalla makaavan rakettinsa kanssa on kuitenkin aavistuksen kotoista tiedemuseotamme näyttävämpi.

image

image

image

Sisällä museossa meitä kuitenkin odotti pettymys. Lipunmyynnistä kerrottiin, että kaikki planetaarionäytökset siltä päivältä oli myyty loppuun. Sinällään ei mikään ihme, sillä viikonloppuisin on aina paljon enemmän kävijöitä. Nielimme pettymyksemme ja ostimme liput museon perusnäyttelyyn. Annalla ja Wolfilla oli opiskelijakortit mukana, joten he saivat lippunsa 200 jenin alehinnalla, minä maksoin omastani täydet 400 jeniä.

Museo osoittautui onneksi ihan hauskaksi, aika heurekamaiseksi paikaksi. Näyttelyistä löytyi monenlaisia nappeja joita painaa ja vipuja joita vääntää. Eri kerroksissa oli omat teemansa: vesi, ilmasto, optiset harhat, avaruus ja niin edelleen. Löytyipä sieltä myös fossiilihuone, jossa oli esillä kaksi suurta dinosauruksen luurankoa.

image

image

Vihreät vauhtiankat

image

Tämä oli lapsena suosikkejani Heurekassa

image

image

image

Japanin vanhin kivi

image

Minäkin haluan kotiin oman minihurrikaanin

image

Vesihuone oli ylemmästä kerroksesta katsottuna aika villin näköinen

image

Museosta löytyi myös erilaisille esityksille varattu huone. Päädyimme katsomaan selvästi lapsille suunnattua, keskipakoisvoiman aiheuttamia ilmiöitä pyörivien lautasten, hyrrien ja vesiämpärien avulla demonstroimaa esitystä. Muistan omasta lapsuudestani Heurekan tiedenäytösten esittelijöiden olleen laboratoriotakkeineen jotenkin tiedemiesmäisiä, mutta Nagoyassa oltiin panostettu selvästi enemmän viihteeseen. Ihan hauska näytös olikin, vaikka suurin osa yleisöstä oli alle 10-vuotiaita ja näiden vanhempia. Innostuimme myös pohtimaan, miksi lapsena saa käydä Heurekassa ja pitää hauskaa ja silti samalla oppia jotain, mutta nuorille ja aikuisille suunnattu tiede ja sen opetus on enimmäkseen vain tylsää ja puisevaa. Haluamme aikuisten Heurekan! Ja planetaarion jota ei koskaan myydä loppuun. Oli tosin hauska huomata, että lapsiperheiden lisäksi paikka oli nuorten aikuisten suosiossa – treffipaikkana.

Muutaman tunnin tiedemuseossa vietettyämme nälkä alkoi taas kalvaa. Museosta löytyi eväiden syömiselle tarkoitettu alue, mutta eihän meillä sellaisia taaskaan ollut mukana. On jokseenkin käsittämätöntä, että vielä Kurama-episodin jälkeenkin lähdemme aina ulos ilman eväitä, ja olemme sitten iltapäivällä jotenkin todella yllättyneitä, kun nälkä taas iskee. Kuka hullu sitä nyt virheistään oppisi…

Lähdimme joka tapauksessa jälleen kerran konbininmetsästykseen, ja jäimme todella tyylikkäästi istumaan sen aurinkoiseen pihaan syömään lounastamme. Unohduimme siihen sitten vähän pidemmäksikin aikaa pohtimaan elämää ja ihmisiä, mutta lopulta jäimme ympäröivien korkeiden rakennusten varjoon, ja päätimme jälleen lähteä liikenteeseen. Pyörimme hetken aikaa Sakaen metroasemalla olevissa kaupoissa.

image

Ostosalueen keskipisteenä oli hämärä kristallisuihkulähde

Shoppailu osoittautui kuitenkin minulle ja Wolfille yllättävän haastavaksi, kun läheiseen Book offiinkaan ei saanut mennä. Lopulta päädyimme aseman kirjakauppaan selaamaan eläinkirjoja ja löysimme maailman söpöimmän shiba inu -valokuvakirjan, jossa oli ainoastaan kuvia huivikaulaisesta shibanpennusta.

image

Mitään kirjoja emme enää kuitenkaan saaneet ostaa, joten tuokin jäi kauppaan. Erityisiä suunnitelmia meillä ei illalle ollut, joten tutkimme metrokarttaa ja valitsimme sieltä satunnaisesti hauskan kuuloisen metroaseman ja ajelimme sitten metrolla sinne. Valintamme osui Ozoneen, joka muistutti nimellään meitä ysäripoppibändistä.

Olimme aavistelleet, ettei tällaisella satunnaisella valinnalla varmasti löydy mitään kovia menomestoja. Oikeassa olimme: Ozonesta tuli mieleen lähinnä
Korso tai joku vastaava.

image

image

Paikallinen aseman viereinen ravintola toi elävästi mieleen ABC:n, eikä edes omalla logolla varustetulla Ozone avenuella ollut elämää. Jätimme hyvästit Ozonelle, ja suuntasimme takaisin Kanayamaan etsimään illallista.

Ruuan löytäminen oli tänään taas astetta haastavampaa. Kävimme tarkastamassa suunnilleen kaikki Asunal-ostoskeskuksen ruokapaikat ja ison osan hostellille vievän tien varressa olleista ruokapaikoista. Lopulta päädyimme Coco-jotain-nimiseen curryketjuun, jonka ruokalistasta näytti löytyvän myös kasviscurrya. Otin itse pinaattikareen, Wolf valitsi munakoisokareen, ja Anna päätyi ottamaan omaan annokseensa jännittävät kermakroketit. Annosten saapuessa meihin kuitenkin iski suuri hämmennys, kun kastikkeissa uiskenteli muutamia pieniä, noin sentti kertaa sentti -kokoisia lihanpalasia. Ilmeisesti kastikkeet keitellään ravintolassa isoissa padoissa, joista sitten heitellään soossit kaikkiin annoksiin ja päälle lisätään täytteet. Tästä olisi ollut kiva löytää joku selkeä maininta ruokalistasta, mutta ei sitten.

image

Pinaattikaree ja maissisalaatti eivät olleet kovin kuvauksellisia ruokalajeja

Loppuilta kului hostellin oleskeluhuoneessa, jossa juttelimme Tokiosta lomalle tulleen japanilaistytön kanssa. Samalla nautimme hieman konbinista hakemiamme juomia. Suosikiksemme matkan aikana muodostui Strong-niminen juoma jota sai eri hedelmien makuisena. Itseäni ilahdutti myös löytämäni tölkki makkuria eli makgeollia, joka on korealainen riisiviini. En vieläkään ihan tiedä, pidänkö juomasta oikeasti, mutta nostalgista sen nauttiminen ainakin on.

Hotellissa oli virallinen valot pois -aika kahdeltatoista, mutta siellä oli vissiin niin hyvät meiningit ettei valoja koskaan sammutettu, ja pääsimme kömpimään sänkyihimme aika myöhään. Seuraava päivä olisikin sitten jo viimeinen kokonainen päivä Japanissa, ja ohjelmassa olisi viimeisten nähtävyyskierrosten lisäksi myös pakkaamista. Paljon pakkaamista.

Ensimmäinen päivä Nagoyassa

1 touko

Lauantaina matkustimme Kiotosta shinkansenilla Nagoyaan. Matka maksoi noin 5600 jeniä, ja siinä oli mukana 700 jenin paikkavarausmaksu. Halvemmallakin olisi siis päässyt, mutta olimme mukavuudenhaluisia. Matka taittui shinkulla nopeasti, noin 35 minuutissa, ja olimme yhden aikaan perillä Nagoyassa. Asemalta jatkoimme Meitetsu linella Kanayaman asemalle, josta etsiydyimme hostelliimme. Nagoyassa on yhteensä ehkä kolme hostellia, me päädyimme Ann hostel -nimiseen paikkaan. Check-in alkoi vasta neljältä, joten meillä oli lähes kolme tuntia aikaa tapettavana. Päätimme kierrellä hostellin läheistä seutua hieman ja hankkia jotain evästä.

image

image

Löysimme parin minuutin kävelymatkan päästä Rajakivi-nimisen kahvilan, joka mainostaa itseään ”nordic cafeksi”. Ulkona näytillä olevasta menusta löytyi mm. ohukaisia ja näkkileipää. Totesimme kuitenkin, että pääsemme parin päivän päästä syömään suomalaisia sapuskoja joka tapauksessa, ja jatkoimme matkaa.

Lopulta päädyimme syömään lähimmän Famimartin vieressä olevaan kahvilaan. Listalta löytyi burgereiden ja purkeista tarjoiltavien pirtelöjen lisäksi juusto-tomaattileipä, joka pienen tiedustelun jälkeen osoittautui lihattomaksi. Tilasin itse myös kylmän maitoteen, ja totesin jälleen kerran, että joku maitoteejuomien tekemisessä mättää täällä Japanissa. Koreassa pidin kylmistä teejuomista kovasti, nyt en enää ole varma onko kyse ajan kultaamista muistoista, huonoista japanilaisista kahviloista vai jostain ihan muusta.

image

Pienen tankkaamisen jälkeen olimme valmiita uusiin haasteisiin. Olimme riemuksemme/kauhuksemme nähneet hostellille kulkiessamme matkan varrella paikallisen Animaten liikkeen, ja pakkohan sinne oli mennä tekemään viimeiset löydöt ennen paluuta Suomeen. Wolfin killutinkokoelma kasvoi entisestään, ja viimeistään tössä vaiheessa mukaan oli saatava myös se pakollinen, ei-kenenkään laukkuun mahtuva julistehässäkkä. Itse yritin olla järkevä ja panostaa lähinnä kevyisiin ja halpoihin clear fileihin, mutta mangahyllyllä itsehillintäni jotenkin petti, ja kävelin kaupasta ulos yli 5000 jeniä köyhempänä. Auts. Noh, nyt minulla on kaikki osat Itoshi no nekokkesta, Hana no mizo shirusta ja Sotsugyouseista. Suomessa on varmaan pakko ostaa pian uusi kirjahylly… Tämän ekskursion jälkeen vannoimme Wolfin kanssa pyhästi, ettemme enää astu kirjakauppojen lähellekään, koska muuten koittaa tuho ja kuolema.

image

image

Kanayamaa jonkun matkaa kierreltyämme kello tuli lopulta neljä, ja pääsimme kirjaamaan itsemme hostelliin. Matkan aikana käyttämistämme majapaikoista Ann hostel oli selkeästi pienin: kerroksia oli vain kaksi, samoin kuin suihkuja ja vessoja. Paikka oli kuitenkin siisti ja kivasti perinteiseen japanilaiseen tyyliin sisustettu.

image

image

Suihkutilojen sisustusta

Japanilaiseen tyyliin kaikki oli myös suht pientä ja ahdasta, mutta ei liian häiritsevästi. Keittiö oli ihan hyvin varusteltu, ja sieltä löytyi myös pesukone vaatteille. Oleskeluhuoneessa oli parin ensimmäisen ajan kylmää kuin jääkaapissa, mikä teki ilta- ja aamupalan syömisestä vähän ankeaa. Myöhemmin lämpötila muuttui kuitenkin siedettävämmäksi, ehkä siksi että joku muu osasi käyttää ilmastointilaitetta meitä paremmin, tai siksi että huoneessa hengasi kerralla enemmän ihmisiä.

Olimme tällä kertaa ottaneet sängyt kahdeksan hengen dormissa, jossa syöminen oli kiellettyä. Eipä siellä paljon olisikaan mahtunut hengailemaan, saati syömään.

Koska ilta oli vasta nuori, päätimme lähteä etsimään Nagoyasta elämää. Olin jostain lukenut, että Sakaen kaupunginosasta löytyy paljon kauppoja, ja lähdimme metrolla kohti Sakaeta. Asemarakennus osoittautui biljoonan uloskäyntinsä ja ”wicketinsä” kanssa todella hämmentäväksi ja vaikeaksi navigoida. Päädyimme lopulta ulos Sakae sunshine -ostoskeskuksen exitistä. Mainosten perusteella havaitsimme välittömästi, että ostoskeskus on idolibändin SKE48:n kotipaikka. Yhtye toimii samalla idealla kuin Tokion AKB48, eli se on tavallaan paikallisversio ko. yhtyeestä. Mihin kukaan tarvitsee erikseen kahta 48-henkistä teinityttöbändiä on kyllä täysi mysteeri, johon vain japanilaiset osaavat antaa vastauksen.

Jatkoimme Sunshinesta eteenpäin hieman pienemmille kaduille etsimään paikallista Village Vanguardia, jotta Wolf voisi saada oman kappaleensa Ono Natsumen taidekirjasta. Niin, kirjakauppahan sekin sitten oli, mutta tällä kertaa oikeasti viimeinen.

image

image

Matkalla pysähdyimme hakemaan crepit läheisestä Crepe ojisan -nimisestä paikasta. Pääsimme odotellessamme ihailemaan lettujen valmistusta, joka tapahtui valtavilla pyöreillä kuumilla levyillä, joiden päälle sipaistiin taikina todella ohueksi kerrokseksi jännittävän näköisillä lastoilla. Söimme crepit läheisessä puistossa ja nautimme ilta-auringosta.

image

Puistosta löytyi myös jännittävä patsas

image

Village Vanguard löytyi lopulta helposti, ja sisällä meno oli samanlaista kuin Tokion ja Kioton vastaavissa liikkeissä. Esillä olleen Lychee light club -fanitavaran määrä kuitenkin yllätti positiivisesti, ja jouduin elämän vaikeiden valintojen eteen kalliihkojen clear filejen kanssa. Lopulta Wolf kyllästyi jahkailuuni ja osti minulle suosikkikansioistani toisen, ettei tarvitsisi enää miettiä. Ihanaa, tätä varten ystävät ovat. :’D Anna onnistui myös bongaamaan kaupasta alpakan muotoisen ilmankostuttajan.

image

Tätäkään emme ostaneet ):

Olimme tarkistaneet aiemmin netistä, että Sakaesta pitäisi löytyä myös Ume no hana -niminen tofuravintola. Olimme koko matkan ajan himoinneet tofua, mutta sitä sai aika vaikeasti yhtään mistään, ja yksi Tokyo towerin juurelta löytämämme tofuravintola vaikutti aivan liian kalliilta meille. Halusimme kuitenkin kokeilla, jos tällä kertaa kävisi parempi tuuri. Ravintola sijaitsee Matsuzakaya park place -rakennuksessa, ja kuvittelimme löytävämme perille helposti, kun olimme löytäneet kartasta yhden Matsuzakaya-nimisen rakennuksen. Pian kävi ilmi, että kyseessä oli kuitenkin useampaan rakennukseen ulottuva tavaratalo, ja park place sijaitsi vähän kauempana. Onneksi päärakennuksen infopisteessä oltiin avuliaita, ja saimme sieltä mukaamme jopa kartan, joka näytti missä park place sijaitsee.

Perille päästäksemme meidän piti ylittää suurin kartassa näkynyt autotie. Se oli yllättävän jännittävää, sillä kaistojen välissä oli puisto, jossa näkyi olevan meneillään jonkinlainen musiikkifestari. Tapahtuman valoja ja ääniä oli hauska seurata kauempaa tapahtuma-alueen ulkopuolelta, vaikka musiikki ei kauheasti innostanutkaan. Lisäksi puistosta avautui upea näkyvä valaistulle Nagoyan tornille (mikälie sen nimi sitten onkaan).

image

image

image

Tien toiselle puolelle päästyämme meno oli huomattavasti rauhallisempaa kuin aiemmin kulkemallamme ostoskadulla. Bongasimme park place -rakennuksen varsin äkkiä, ja huomasimme että muutaman ravintolan lisäksi talosta löytyy pelkkiä toimistoja tai vastaavia.

image

Paras parkkiohje park placen lähellä

Alue ei ollut ihan halvan näköistä, joten aloimme jo pohtia, kehtaammeko edes mennä sisään. Päätimme kuitenkin edes vilkaista paikan menua ja ajoimme hissillä kahdenteentoista kerrokseen.

Aulassa meitä tervehtivät muoviruoka-asetelmat, joiden vieressä olevat hinnat tuntuivat tosiaankin vähän suurelta omalle kukkarolle, kun settien hinnat lähtivät yli 3000 jenistä. Paikka vaikutti muutenkin sen verran hienolta, että olisimme olleet totaalisen alipukeutuneita. Pakenimme siis sukkelasti takaisin hissiin.

Ruuanetsintämissiomme vei meidät seuraavaksi takaisin Sakae sunshineen, jonka yläkerrasta löytyy joitain ravintoloita. Paikoista mikään ei kuitenkaan tuntunut sopivalta. Ruokailun sijaan innostuimme enemmän ostoskeskuksen kyljessä olevasta maailmanpyörästä, johon ostimme liput (500 jeniä per naama) ja lähdimme ajelulle.

image

image

image

image

Maailmanpyörän kopissa soi siirappinen japanilainen poikabändimusiikki, jota yritimme kovasti vaihtaa johonkin muuhun seinästä löytyvien nappien ja ruudun avulla. Mitään emme kuitenkaan saaneen aikaiseksi. Sen sijaan ruudulla alkoi jossain vaiheessa pyöriä aivan todella hämmentävä, hedelmäpeliä muistuttava ”arvonta”, joka huipentui animoituun videoon taistelevista supersankaripesukarhuista. Emme edes yrittäneet ymmärtää.

image

Olimme hämmennysvideon lisäksi ehtineet katsella myös maisemia, ja bongata läheiseltä kadulta muutaman ravintolan. Lopulta päädyimme paikallista erikoisuutta, misokatsua, mainostavaan paikkaan. Kyseessä on siis leivitetty porsaan leike, joka tarjoillaan misokastikkeen kera. Muita Nagoyalle tyypillisiä ruokalajeja olisivat olleet esimerkiksi litteät kishimen-nuudelit, mutta niitä emme koskaan päässeet maistamaan. Ravintola ei ollut erityisen hieno, mutta se tuntui todella sympaattiselta. Tarjoilijat vaikuttivat olevan vanha pariskunta, ja keittiössä työskentelevä mies olisi hyvin voinut olla heidän poikansa. Englanninkielisessä menussa oli ehkä söpöimmät engrishit joihin koko matkan aikana törmäsimme.

image

image

image

Ruokakin oli jees: Wolf turvautui tuttuun tamagodoniin, minä ja Anna maistoimme misokatsua. Pidin siitä itse paljon enemmän kuin normaalista tonkatsusta, jonka kastike on aina ollut mielestäni jotenkin pistävän makuista.

Ruokailun jälkeen olimme jälleen täynnä energiaa, ja päätimme kävellä Sakaesta takaisin hostellille. Matkaa oli noin kaksi ja puoli kilometriä, ja sekin vain suoraa tietä eteenpäin, eli mitään suuria seikkailuja ei iltakävelylle mahtunut. Löysimme tosin matkan varrelta kummallisen, Capsule house -nimisen paikan, jossa oli gacha-koneita lattiasta kattoon rivi rivin jälkeen.

image

image

Periaatteessa tuollaisessa puljussa ei olisi enää tässä vaiheessa pitänyt olla mitään outoa, sillä japanilaiset selvästikin rakastavat gachojaan. Silti paikassa oli jotenkim koomisen epätodellinen fiilis, kun kaikkialla näkyi pelkkiä omituisia killuttimia muovikapseleissa syytäviä koneita. Löysimme riemuksemme myös alpakka-gachan, josta sain itselleni ruskean alpakan punaisella rusetilla.

image

Hostelliin päästyämme vietimme vielä muutaman laatuhetken oleskeluhuoneessa umeshu-purkin kanssa. Onnistuimme myös löytämään tv:stä Animax-nimisen kanavan, joka näytti pelkkää animea. Tutustuimme erikoiseen, realistisesti animoituun Aku no hana -sarjaan, joka sai minutkin miettimään, että ehkä joskus voisi taas yrittää katsoa muutakin kuin söpöistä eläimistä kertovaa animea. Ehkä.

image

Iltapalan jälkeen olikin sitten taas aika painua sänkyyn ja valmistautua uusiin seikkailuihin.

Mendokusai

28 Huh

Perjantai oli viimeinen kokonainen päivämme Kiotossa. Säätiedotus oli aiemmin luvannut sateita, mutta aamulla ennustus näytti pelkkää puolipilvistä. Olimme suunnitelleet sateisesta päivästä museopainotteista, mutta hieman luvattua parempi ilma sai minut ja Wolfin vähän toisiin aatoksiin. Mangamuseossa vierailu olisi ollut ihan hauskaa paremman tekemisen puutteessa, mutta siellä tuskin olisi ollut mitään niim hienoa kuin aiemmin näkemämme Takemiya-näyttely. Anna puolestaan oli innostunut matkaoppaassa mainitusta kaleidoskooppimuseosta ihan tosissaan, eli päätimme hajaantua. Minä ja Wolf kävelimme Kioton asemalle, tarkoituksenamme tsekata aiemmin löytämämme Aeon-ostoskeskus. Anna lähti kohti museota ja kimonokauppoja. Meidän oli määrä tavata uudestaan kuudelta Kioton asemalla Hachijo west side -kyltin luona, jonka olimme ensimmäisenä Kioton-päivänämme nähneet asemalla. Tämä osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi virheeksi.

image

Aeon oli melko tavallinen kauppakeskus, ja hintatasoltaan huomattavasti lähempänä normaalien ihmisten budjettia kuin aiemmin vierailemamme Takashimaya ja Marui (tai kuten me sitä kutsuimme, Oioioi). Jättimäisen Daison (Japanin Tiimari) lisäksi löysimme Village Vanguardin liikkeen, jossa on aina yhtä viihdyttävä vierailla. Paikasta löytyy kaikkea mahdollista ja mahdotonta krääsää ja roipetta, jota on toki huvittava katsella kunnes muistaa, että suurimman osan tavaroista saa varmaan eBaysta puolet halvemmalla. Kauppa on silti elämys jo itsessään, kun samaan aikaan eri puolilla liikettä soi varmaan viisi eri kappaletta kohtalaisen kovalla, ja tavaraa on ahtailla käytävillä lattiasta kattoon. Yksi kaupan parhaista puolista on sen Exciting book store -osio, jossa myydään keitto- ja muotikirjojen lisäksi myös mangaa. Sarjakuvat eivät kuitenkaan ole niitä joita jokaisesta kaupasta löytyy, vaan valikoima on selkeästi painottunut vähän vaihtoehtoisempaan tai muuten vain erikoiseen tavaraan. Olen aina pitänyt omaa mangamakuani vähän skitsofreenisenä ja hassuna, mutta ilmeisesti jollain muullakin on samanlainen maku, sillä omat suosikkitekijäni ja -sarjani ovat valikoimissa hyvin edustettuna. Vaikka mitään en ostaisikaan, on silti jotenkin todella ilahduttavaa nähdä samassa hyllyssä Gangstaa, MW:tä, Junji Itoa, Usamaru Furuyaa, Ono Natsumea, Nakamura Asumikoa ja Hideyoshicoa. Ehkä omakin kirjahyllyni on joskus yhtä kaunis…

image

Lychee light club -näytelmän DVD olisi maksanut 6000 jeniä. En ostanut.

Mukaani tarttui kaupasta lopulta Ono Natsumen Five Leaves -taidekirja, jonka luulin jo loppuneen kaupoista. Lisäksi päätimme ostaa ensimmäisen osan Hoozuki no reitetsu -nimistä mangaa, josta olemme nähneet oheistuotteita koko matkamme ajan siellä täällä. Sarjan päähenkilö on poika jolla on otsassa pieni sarvi, ja siinä näyttää seikkailevan erilaisia japanilaisesta kansanperinteestä tuttuja hahmoja.

image

Ei siis mitään havaintoa sarjan laadusta tai juonesta tai muustakaan, mutta taide on kivaa, ja jääpähän pokkari ainakin muistoksi matkasta (ihan kuin en olisi jo ostanut tarpeeksi mangaa…).

Eksyimme lisäksi todella söpöön, selvästi lähinnä nuorille tytöille suunnattuun liikkeeseen, josta löytyi söpöjen kännykkähelyjen, korujen ja pussukoiden lisäksi hylly myös erilaisille teini-idolipoikabändeille. Ilmeisesti myös Golden bomber on tarpeeksi teini-idolibändi päästäkseen ko. hyllyyn. 😀 Ostin kaupasta parit tuliaiset, ja kassalla maksun jälkeen myyjä tyrkkäsi kouraani lapion ja osoitteli tiskillä olevaa karkkikulhoa. Yritin olla kohtelias ja jättää karkit pikkutytöille, joten kaivoin lapiolla kulhosta yhden karkin. Myyjä oli selvästi pettynyt suoritukseeni, ja ojensi käteeni lisää karkkia kun en selvästikään itse osannut niitä ottaa.

image

Kaupasta löytyi myös pieniä alpakka-kännykoruja, mutta ne jäivät hyllyyn.

Ostoskeskuksen anti osoittautui muutenkin vähän laihaksi. Löysin 990 jenillä pilkulliset, saletisti vain Japanissa siistit haaremihousut jostain Hartsa-releitä myyvästä kaupasta. Wolfin suurin shoppailusaavutus oli alakerran supermarketista löytynyt puolentoista litran pullo viinirypäle-fantaa, jota saa normaalisti vain parin desin tölkeissä automaateista. Markettialue oli muutenkin ensimmäinen löytämämme kunnon ruokakauppa, josta sai hedelmiä, vihanneksia ja muita ruuanlaittoon tarvittavia aineksia. Kassallakin kysyttiin, onko omaa kassia mukana, eikä vain pakattu kaikkea muovipussiin valmiiksi.

Ruokaosastolta suuntasimme Wolfin kanssa Kioton asemalle tapaamaan Annaa. Olimme jo aiemmin päivällä yrittäneet tarkistaa tapaamispaikkamme sijaintia, ja tulleet tulokseen ettei Hachijo west side exitiä tai mitään vastaavaa näy aseman kartoissa tai ohjekylteissä. Onnistuimme lopulta löytämään kyltin, jossa luki Hachijo west side, mutta se oli näkyvissä vain jos tuli toisesta kerroksesta junaraiteelta alas. Aavistelimme ettei Anna tule millään löytämään oikeaan paikkaan, kun meilläkin kesti sen löytämisessä ikuisuus. Kun olimme odotelleet vartin verran, päätimme että toinen menee päivystämään aseman sisäpuolelle ja toinen jää ulos. Teimme myös vuorotellen ekskursioita Hachijo east sideen ja metroporteille, mutta Annaa ei näkynyt missään. Tunnin odottelun jälkeen päätimme luovuttaa, ja käydä ruokailemassa aseman läheisessä Yoshinoyassa, josta saa halpoja riisikulhoruokia.

Tämäkin osoittautui virheeksi, sillä ravintolan kaikissa annoksissa oli lihaa, eikä valikoimasta ei löytynyt edes tamagodonia, jossa on siis paistettua munaa riisillä. Hetken huitomisen jälkeen tarjoilija osoitteli Wolfille listasta riisikulhoa ja munaa, jotka sitten tarjoiltiin erillisissä kipoissa, ja munakin oli raaka. Omakaan lihallinen annokseni ei ollut erityisen kehuttava, ja poistuimme aika nihkeissä fiiliksissä. Wolf päätti kostaa Yoshinoyalle maksamalla oman alle 200 jenin annoksensa pelkillä pikkukolikoilla. Omakin ruokani veloitti kukkaroa alle 400 jenin verran, eli vaikka ruuasta tuli lähinnä paha mieli, siitä ei ainakaan tarvinnut maksaa juuri mitään.

Suuntasimme sitten takaisin hostellille, josta löysimmekin Annan oleskeluhuoneesta.

– Maija lopettaa tähän

Annan mietelmät perjantaista

Lähdin heti ensimmäiseksi asioimaan Takashimayaan, sillä asukokonaisuudestani puuttuivat enää tyynyhommeli, joka laitetaan obin alle, ja obi-jime, eli naru, joka sidotaan obin ympärille. Löysin kummatkin, ja olen ihan tyytyväinen naruuni, vaikka kovinkaan edullinen se ei ollut.

Tämän jälkeen tarkoitukseni oli mennä nopeinta ja suorinta tietä kaleidoskooppimuseoon, eli Teramachi-dorin läpi ja kääntyä sen päässä vain vasemmalle. Meninkin tälle nopealle reitille, mutta siihen se nopeus jäikin… Löysin käytettyjen kimonojen kaupan. Edullisia. 20% ale. Vain tänään. Voi ei.

Itse kimonot, joita löytyi rekkikaupalla, eivät olleet kaikki ihan priimakunnossa, ja useimmat oli väreistä ja kuvioista päätellen jäänteitä 80-90 -luvuilta, mikä ei nyt kauheasti innostanut. Mutta kauniin yksinkertainen, vaaleanvihreä ja hyväkuntoinen kimono löytyi. Ja edullinen! Kaupassa löytyi myös ihania furisodeja, eli nuorille ja naimattomille tarkoitettuja kimonoja, joissa on todella pitkät hihat. Kuolasin. Ne oli upeasti kirjailtu ja hyvässä kunnossa, mutta hinnat oli heti kovemmat, lähti 15000 jenistä ylöspäin, keskihinta oli 20000 paikkeilla (eli 200 euron). Joten ehkä sitten joskus…

Mutta koska hinnat oli edulliset ja alennusmyynti oli käynnissä, ja hyllyt notkui toinen toistaan kauniimpia obeja, niin vastustaminen tuntui turhalta, kun sormet syyhysi niin pahasti. Mut voi sitä valinnanvaikeutta! Lisäks kello tikitti koko ajan eteenpäin, enkä tiennyt kuinka kauan museossa menisi aikaa, joten valitseminen tuntui entistä hankalammalta. Päädyin kultasävyiseen obiin, joka nyt käy kummankin asun kanssa, eikä nämä tullut maksamaan kuin vähän päälle kuus tonnia yhteensä, eli about 60 euroo! Yattaa! : D

Kassan jälkeen kipitinkin, tai pikemminkin harpoin, mitä toverini tuskin uskovat tietäen kävelyvauhtini, Teramachin läpi. Löysinkin museon aika helposti eikä kävelymatkaa kertynytkään paljoakaan. Museo oli ihastuttava, ehkä vähän pieni – odotin kyllä vielä isompaa museota. Mutta kaleidoskoopit on ihania, ei siitä pääse mihinkään. Parhainta oli, kun huone pimennettiin, istuttiin tuoleille ja katseltiin seinälle heijastettuja videoita kaleidoskooppien kuvioista satumaisen musiikin säestäessä taustalla. Se musiikki itseasiassa muistutti vähän alkutunnaripianopimputusta Kaunottaresta ja Hirviöstä. Oisin voinut katsella sitä huomattavasti enemmän kuin sen viisi minuuttia mitä se kesti. Siksipä siis ostin minikokoisen kaleidoskooppiavaimenperän. Ja tarvikkeet, että voin tehdä oman kaleidoskoopin. Jälleen kerran elintärkeää.
Tai sitten ei.

Sit tuli aika ettiä Wolf ja Maija. Lähdin hyvissä ajoin, kun en osannut arvioida, kaunko kestää löytää se kohtaamispaikka. Olin jo puol kuudelta Kioton asemalla, ja lähdin haikein mielin ettimään tovereita sen jälkeen, kun olin pitänyt pientä silmäpeliä erään, öhöm, komean ja itseäni hitusen iäkkäämmän hopeakettumiehen kanssa metrossa. (Mut hei, se käänty kakskin kertaa ympäri kattomaan mua sen jälkeen kun jäätiin pois asemalla.) Oisin vaan halunnut seurata ja katsoa miten Japani tekee elämästäni romanttista komediaa. Ja epäonnisen kavereiden löytämisen suhteen nyt toivon, että olisinkin seurannut. Ei tästä toivottomasta kohtaamispaikasta muuta kuin, että Kioton asema oli pikkasen iso tapaamispaikaks ja Hachijou east exit:iä ei ole olemassakaan (ja muistin sitten ilmansuunnista juuri sen päinvastaisen vaihtoehdon, eli hortoilin sit iha toisessa päässä). Ja koska olin varma siitä, että puhe oli itäisestä puolesta, niin ramppasin sitten vähän väliä aseman läpi sen toiselle, itäiselle puolelle. Siinä puolentoista tunnin kuluttua saapumisesta sit löin hanskat tiskiin ja lähdin takas kohti hostellia.

Että sellanen viimenen päivä Kiotossa.

: D

-Anna

Päivä vuorikiipeilijänä

27 Huh

Tänään oli Wolfin vuoro kirjoittaa

Torstaina olikin ensimmäinen oikea kesäpäivä Kiotoon saapumisemme jälkeen, ja päätimme tietenkin viettää sen ulkosalla. Lähdimme siis kohti Fushimi inarin temppelialuetta. Löysimme paikalle vaivatta, ja ilahduimme kaikesta tarjolla olleesta kitsune-aiheisesta krääsästä.

image
image

image

Kitsunet, eli ihkusöpöt henkiolentoketut, ovat perinteisesti henkimaailman ja kuolevaisten maailman välisiä sanansaattajia, mutta tykkäävät myös temppuilla ja pitää kivaa ihmisten kustannuksella. Rakastettavia mulkkuja siis. Piti tietenkin ostaa oma kitsune-naamio, vaikka tulikin vähän nolostunut turistifiilis, mutta kun matsurit ja Hotarubi no mori e ja elämä ja tunteet, en pysty.

Tämän (ja muutaman muun) huonon päätöksen jälkeen suuntasimme kohti niitä kuuluisia punaisia portteja, joita on ilmeisesti yli tuhat (mitä en yhtään epäile). Päädyimme varsin pitkälle sightseeing-reitille, jonka varresta löytyi useita kitsune-patsaiden vartioimia pyhättöjä ja pieniä polkuja metsään.

image
image

image

image

image

Kitsune-pyhätössä myös toivelaatat olivat kettuja!

Tie vietti jatkuvasti ylöspäin vuoren rinnettä, ja eräissä portaissa kohdalle sattui vanhempi herrasmies, joka kohteliaasti kysyi ohikulkevilta gaijineilta, pidämmekö ketuista. Vastasimme tietenkin myöntävästi, ja näin herra sitten liittyi seuraamme koko vuorikiipeilysession ajaksi, selittäen jatkuvasti japaniksi suosikki-kitsunestaan ja ohittamiemme nähtävyyksien historiallisista ja uskonnollisista merkityksistä. Yllätyin omasta kielitaidostani, vaikka kielen tuottaminen spontaanisti tuottaa edelleen vaikeuksia. Ymmärsin lähes kaiken!

image

Papan lemppari oli myssypäinen kettu.

Herra myös yllytti meitä erinäisiin semiuskonnollisiin rituaaleihin, muunmuassa pyytämään ukkosesta taikavoimaa saaneelta kiveltä voimaa. Ihmeellisesti tämä japanilainen totaalisen panteistinen hengellisyys onnistuu vetoamaan täysin epähengelliseen ateistiinkin jollain käsittämöttömällä tavalla. Vaikken edelleenkään näe jumaluutta missään (paitsi Ismo Alangossa ja Hirasawa Susumussa), pystyn todella ymmärtämään sen, miksi tämän ihanan elämää täynnä olevan luonnon keskellä joku näkee sitä kaikessa.

image
image

Oppaamme – joka itse kutsui itseään vain henna ojisaniksi, eli oudoksi papaksi – kuulemma kiipeää tuolle vuorelle joka päivä (paitsi sateella), ja tuntee sen takia parhaat näköalapaikat. Niinpä päädyimme sivuun kaikesta epämääräiselle lenkkipolulle, jonka varresta yllättäen näkyi Kioton yli aina Osakaan asti.

image

Osaka näkyy vasemmalla vuorien välissä

Aurinko häikäisi ja naama varmaan paloi siinä seisoskellessa, mutta näköala oli niin upea, että pitihän siinä nyt hetki yhdessä huokailla. Ojisan myös avuliaasti osoitti meille Kiotosta eri rakennuksia ja kertoi niistä. Tarpeeksi ihmeteltyämme laskeuduimme yhdessä vielä alas, ja vuoren juurella ojisan jatkoi matkaansa ja me lähdimme takaisin temppelialueen pääportille. Osuimme paikalle kesken jonkinlaisen uskonnollisen seremonian, ja perinteisten japanilaisten soittimien äänet ja mikojen laulu täyttivät ilman. Elämämme Japanissa on ollut kuin elokuvaa, joka päivä tapahtuu jotain aivan käsittämättömän hienoa.

Loppuun vielä valokuvakokoelma Maijan kuvaamista kettupatsaista:

image

Puinen kitsune


image

Porttien kanssa hengailevat kitsunet

image

Kitsune jonka kaverina oli etana


image

Mini-kitsune

image

Kynttilöiden kanssa hengailevat kitsunet

image

Kitsuneception


image

Lämpimästi puetut kitsunet

image

Rakkauden kitsunet

Fushimi inarista lähdimme soban syömisen jälkeen junalla kohti Arashiyamaa, aikomuksenamme vierailla bambumetsässä ja ehkä nähdä apinoita. Bambumetsä löytyi, apinoita ei.

image
image

Olimme liian myöhään liikkeellä, emmekä siksi uskaltaneet lähteä liian kauas, ettei tarvitsisi eksyä pimeään metsään jo valmiiksi kaikesta kiipeämisestä väsyneenä. Onnistuimme jälleen osumaan oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, kun saavuimme vuoren huipulle juuri auringon laskiessa, ja edessämme avautui henkeäsalpaava näkymä metsäisille vuorille ja niiden välissä virtaavalle kivikkoiselle joelle.

image
image

Metsä oli niin elossa, että sen saattoi melkein kuulla hengittävän. Ei mitään niin kaunista voi olla olemassa. Paluumatkalla vielä pinkaisin muiden luvalla hetkeksi pientä polkua pitkin ylärinteeseen kuuntelemaan ja haistelemaan hämärtyvää metsää. Hetken elämä tuntui Mushishilta. Luonto vaan koskettaa, olin taas vaihteeksi täydellisen läsnä itsessäni ja maailmassa, kun maahan imeytyvän ilmankosteuden herättämät tuoksut velloivat ympärilläni ja lintujen äänet yltyivät huumaavaksi kakofoniaksi. Hieno päivä, ilman apinoitakin.

image

image

Matkalla juna-asemalle törmäsimme kauniisti valaistuun pyhättöön

Päivässä huomionarvoisinta on kuitenkin se, että eksyimme ensimmäisen kerran koko matkan aikana, muttemme suinkaan metsään tai vuoripyhättöihin, vaan Shijoon, omaan kapunginosaamme. Tulimme vahingossa väärästä exitistä ulos metroasemalta, ja olimme välittömästi aivan pihalla ilmansuunnista ja about kaikesta. Kun vihdoin onnistuimme löytämään tutuille hoodeille, oli pakko pysähtyä aiemmin nimellään suurta huvittuneisuutta herättäneeseen Tits Cafe -nimiseen cocktail-baariin jälkkärille ja drinkeille.

image

Oli hauskaa. Wolf kuittaa.

Shoppailupäivä Kiotossa

26 Huh

Anna kirjoittaa

Keskiviikko alkoi sateisena, joten päätimme viettää sen kuluttamalla kukkaroidemme sisällön. Aloitimme naisille suunnatusta pienestä ja voimakkaasti laventelilta hajustetusta alusvaateliikkeestä. Kaikkialla oli vain vaaleanpunaista. Se oli sellainen kermakakku-marenki-päiväuni-öklötys-mesta, josta vain vahvimmat selviää, eli Maija ja Wolf pakenivat ensimmäisen minuutin aikana (taas kerran) johonkin otakujen kauppaan.

Olin kyllä iloinen siitä, että onnistuin löytämään itselleni liivit. Suomessa liivien koot harvemmin istuvat, joten niiden löytäminen on aina kovan työn takana. Näihin japanilaisiin liiveihin oli tosin laitettu sellaiset fyllingit, että! Ne olivat onneksi irrotettavat. Mutta mukaan löytyivät punaiset liivit valkoisella pitsillä, supernätit ja kaupan hillityimmät : ) housuja en voinut kuvitellakaan saavani ylle – aasialainen L on hiukan eri kuin kotona päin…

image

Tämän jälkeen, kun toverini olivat myös saaneet kevennettyä kukkaroa, suuntasimme katetulle shoppailukadulle Teramachi-dorille. Missiona oli löytää reppu Wolfille, ja mitä oikeasti tarvitsin, oli deodorantti. Kosmetiikkaa ym. todella tarpeellista (kuten suihke, jolla saa nopeutettua kynsilakan kuivumista. Siis mitääh?) kyllä Japanista löytää, mutta deodorantin löytäminen onkin jo toinen juttu. Ehkä japanilaiset eivät vaan hikoa. Olin jo yrittänyt aiemmin sivusilmällä katsoa kaupoista dödöä, mutta nyt tarve tuli ajankohtaisemmaksi. Kun jossain vaiheessa erkanimme vähäksi aikaa, onnistuin jollain ihmeen kaupalla sellaisen löytämään.

Muuta mitä tarttui mukaan Teramachi-dorilta:
– Korkkarit (mustat, korkeat, mokkapintaiset ja kultaisia nappeja. Elintärkeät.)
– pieni omiyage okaasanille
– kaksi rusettiklipsiä, jotka laitetaan avokkaisiin tai ballerinoihin (tulee halvemmaksikin kuin ostaa rusetilliset kengät!)
– perus läpinäkyvä sateenvarjo, koska fiilikset palaa Tokioon niistä, niin halusin sellasen. Olin tosin arvioinut väärin matkalaukkuni koon, joten saa nähdä pystynkö viemään sen käsimatkatavaroissa sitten kotio…

Kävimme myös erittäin kuumottavassa, Stockmann potenssiin kahdeksan tavaratalossa Takashimayassa etsimässä yukata-kokonaisuuteeni vielä sukat ja alumekko, jonka virallista nimeä en tiedä. Tavaratalo oli sellainen, ettei siellä oikein mihinkään uskaltanut koskea (Guccia, Tiffany’s, lastenosaston lelut Steiffia jne.). Tuskin on yllättävääkään, että kimono-osastolla palvelivat kimonoasuiset myyjät. Heidän kimononsa eivät kyllä olleet mistään temppelialueen turistiliikkeestä. Tällainen bakagaijin kuin minä, joka ei osaa maan kieltä vaan vain hymyillä, sönköttää muutaman sanan ja jonka mielestä elekieli on paras kieli, onnistuin kuitenkin saamaan asiani esille ystävälliselle ja kärsivälliselle myyjälle. Hän ensiksi esitteli hiukkasen liian hintavia alumekkoja, mutta kenties hän huomasi hikikarpaloiden nousevan otsalleni, sillä hän ehdotti 7-kerroksen osastoa, josta löytää halvemmalla samoja tuotteita.
Hän lähti viemään meitä sinne sipsuttaen suloisesti edellämme, mikä oli itseasiassa hyvä asia, sillä 7-kerros oli pelottavan hämärän himmeästi valaistu ja sekavan näköinen. Mutta sieltä löytyi kuin löytyikin alumekko tämän ihanan kimonomyyjän avulla, joka odotti koko sen ajan, että löydän etsimäni ja löydän myös kassalle. (Tämä osasto oli muuten onneksi normaalisti valaistu.)

Mutta jooh, tuolta tuli mukaan sukat ja se alumekko. Niin, ja ensi jouluksi joulahja. (En paljasta kenelle.)

Anna-chan päättää tämän kirjoituksen tähän ja antaa muiden jatkaa.

Maija jatkaa

Minun ja Wolfin osalta shoppailu tosiaan alkoi sieltä ”otakujen kaupasta”, joka sijaitsi parinkymmenen metrin päässä hostellistamme. Kyseessä ei ollut yhtä epäilyttävä pulju kuin se aiempi tasteful-kauppa, mutta ei tuokaan ihan normaali kirjakauppa ollut. Ensimmäinen kerros oli omistettu lähinnä moetytsymangalle. Onneksi seuraavasta kerroksesta löytyi vähän enemmän omia intressejäni palvelevaa tavaraa, sillä sinne oli sijoitettu tyttöjen suosimista sarjoista tehdyt doukkarit. BL-mangaakin löytyi yksi pieni hylly, joka oli varattu uutuuspokkareille. Muutama heräteostos sieltä taisi tarttua mukaan, mutta mangavalikoima ei ollut suuri eikä doukkarien kaivelu enää houkuttanut. Wolf sen sijaan teki hienon löydön, kun hyllystä löytyi Hana wa saku kan neljäs osa, joka oli tullut myyntiin samana päivänä. Jee!

Teramachi-doorilta löytyi myöhemmin taas yksi mangakauppa, jossa pääsin itse hyvien löytöjen äärelle. Hyllystä löytyi Five leavesin seitsemäs osa, joka minulla kyllä on jo englanniksi, mutta pokkarin mukana tuli kylkiäisenä Masan kuvalla varustettu kangasrätti. Ei sitä tietenkään hyllyyn voinut jättää. Myöhemmällä tarkastelulla kävi vielä ilmi, että rätti oli ihan kunnon kokoinen, seinälle ripustettavaksi sopiva liina. Paras sisustuselementti ikinä!

Kauppojen ja ravintoloiden lisäksi Teramachi-doorilta löytyy taidegallerioita. Tai ainakin yksi taidegalleria, jonka ohi kävelimme aivan sattumalta. Gallerian mainoksesta pisti silmään kuva Terra e -mangasta, ja lähemmällä tarkastelulla paljastui, että galleriassa oli näytteillä Keiko Takemiyan maalauksia ja sarjakuvasivujen originaaleja.

image

Ryntäsimme tohkeissamme Wolfin kanssa galleriaan sisään ja jätimme Anna-paran kadulle seisomaan. Suurin osa näytteillä olevista kuvista oli peräisin Kaze to ki no -mangasta 70- ja 80-lukujen taitteesta, mutta mukana oli myös muutamia uusia maalauksia. Näyttelyn puitteet ja tunnelma olivat kyllä kohdallaan: teoksista pienimmät olivat suorastaan överin koristeellisissa kehyksissä, ja siellä täällä oli ripoteltuna satunnaisia tekokukka-asetelmia. Monissa tauluissa oli mukana hintalappu, eli samalla olisi voinut ostaa itselleen palan mangan kulttuurihistoriaa. Halvimmillaan olisi taidetta lähtenyt kotiin parillasadalla eurolla, mutta ihan niin suureen hulluuteen ei näyttely meitä yllyttänyt.

image

Takemiyan alkuperäisten maalausten ja mangasivujen näkeminen nenän edessä oli silti todella tunteet pintaan vetävä kokemus. Näitä kuvia olen katsellut kämyisinä versioina tietokoneeni ruudulta, ja ilman tätä taiteilijaa tai hänen tarinoitaan oma mangaharrastukseni – tai manga ylipäätään – olisi aika erilaista. Lisäksi arvostus parinkymmenen vuoden takaisia mangataiteilijoita kohtaan nousi taas uusiin sfääreihin kun näki papereissa kaikki korjauslakat ja käsin liimatut tekstit ja rasterit. Jälkikäteen yritimme kuvailla kokemusta Annalle selittämällä, että taisimme kuolla vähän ja mennä hetkeksi taivaaseen. Kokemuksen hienoutta lisäsi entisestään se, että näyttely oli Kiotossa esillä vain yhden viikon. Jostain syystä satuimme olemaan oikeassa kaupungissa juuri silloin, ja kävelemään ostoskatua tarpeeksi pitkälle, että löysimme gallerian. Koomisinta tässä kaikessa tietysti oli, etteivät Takemiya ja KazeKi edes ole mitään ultimaattisia supersuosikkejani. En edes halua ajatella miltä olisi tuntunut, jos esillä olisi ollut enemmän taidetta Terrasta tai vaikka toisen pioneerimangakan Moto Hagion töitä. Huhhuh.

-Maija kiittää ja kuittaa